Maksa on suuri elin, ja huomattava määrä maksakudosta on vaurioitunut ennen kuin henkilö kokee sairauden oireita. Oireet voivat myös riippua maksasairauden tyypistä. Kun oireita ilmaantuu, niitä voivat olla:
PBC-potilailla käytettävät hoidot voidaan jakaa seuraaviin:
PBC:n sappitiehyiden tuhoutuminen johtaa tiettyjen myrkyllisten sappihappojen pidättymiseen maksasoluissa (hepatosyyteissä). Näiden myrkyllisten sappihappojen uskotaan aiheuttavan hepatosyyttien kuolemaa ja maksan toiminnan asteittaista menetystä. Ursodeoksikoolihappo (UDCA on lyhenne tästä kemiallisesta nimestä) on luonnossa esiintyvä sappihappo, jota normaalit hepatosyytit tuottavat pieniä määriä. UDCA:ta voi määrätä ursodiolina (Urso-250, Actigal ja geneeriset valmisteet). Suun kautta otettuna UCDA imeytyy suolistosta, hepatosyytit ottavat sen ja prosessoivat sen ja kuljetetaan sapen mukana takaisin suolistoon. UDCA:lla on vähintään neljä hyödyllistä vaikutusta PBC:hen:
Neljä laajamittaista kliinistä tutkimusta on verrannut UDCA:n tehokkuutta ja turvallisuutta inaktiiviseen lääkkeeseen (plasebo). Nämä kontrolloidut tutkimukset tehtiin sekä oireettomilla että oireettomilla potilailla, joiden maksabiopsioissa oli erilaisia kudospoikkeavuuksia (patologiaa) varhaisesta sairaudesta kirroosiin. UDCA-hoito johti maksan verikokeiden poikkeavuuksien paranemiseen, mikä alensi merkittävästi kohonneita bilirubiinin, alkalisen fosfataasin, gamma-glutamyylitransferaasin (GGT) ja kolesterolin tasoja. UDCA ei kuitenkaan parantanut väsymystä tai estänyt tai parantanut osteoporoosia, ja sillä oli vaihteleva vaikutus kutinaan. Kolmessa neljästä tutkimuksesta käytettiin samanlaista UDCA-annosta (13-15 mg painokiloa kohti päivässä), ja ne yhdistettiin yhteensä 548 potilaan analyysiä varten.
Yhdistetyn analyysin tulokset osoittivat, että UDCA lisäsi merkittävästi eloonjäämistä jopa 4 vuoden hoidon jälkeen ilman maksansiirtoa. Neljännessä laajamittaisessa tutkimuksessa käytettiin pienempää UDCA-annosta (10-12 mg/kg päivässä). Tämän tutkimuksen tulokset erosivat jonkin verran kolmen muun tutkimuksen tuloksista. Tämä osoitti UDCA-hoidon hyödyn ensisijaisesti potilailla, joiden bilirubiinitasot olivat alle 2 mg/dl. Kolme muuta tutkimusta, jotka analysoitiin yksinään tai yhdistettyinä, eivät kuitenkaan vahvistaneet tätä havaintoa bilirubiinista. Itse asiassa jokainen näistä tutkimuksista osoitti hyödyn potilaille, joilla oli pitkälle edennyt sairaus ja kohonnut bilirubiinitaso. Lisäksi UDCA vähensi portaaliverenpaineen kehittymistä. On tärkeää huomata, että vaikka UDCA-hoito tuottaa selkeitä etuja, se ensisijaisesti hidastaa etenemistä eikä paranna PBC:tä.
Kaikkia PBC-potilaita, joilla on poikkeavia maksakokeita, tulisi luultavasti hoitaa UDCA:lla riippumatta maksabiopsian vaiheesta tai taudin luonnollisen etenemisen vaiheesta. Annoksen tulee yleensä olla 13-15 mg painokiloa kohti vuorokaudessa. Potilaat voivat ottaa UDCA:ta joko yhtenä annoksena tai jaettuna annoksena vaikuttamatta sen kliinisiin hyötyihin. UDCA on erittäin turvallinen pitkäaikaisessa käytössä. Ensisijainen sivuvaikutus on ripuli, joka johtuu siitä, että kaikki UDCA ei imeydy suolistosta. Potilaat, joilla on ripulia, voivat ottaa pienempiä annoksia useammin yrittäen ylläpitää suositeltua päivittäistä kokonaisannosta. Toisaalta potilaat, joilla ei ole ripulia, voivat yrittää ottaa suurempia määriä annosta kohden tavoitteenaan ottaa vain yksi annos (jälleen suositeltu kokonaisannos) päivässä nukkumaan mennessä.
Kolkisiinia, tulehdusta ja arpia vähentävää lääkettä, on käytetty ensisijaisesti kihdin aiheuttaman niveltulehduksen hoitoon. Kolme satunnaistettua, kontrolloitua PBC-tutkimusta osoitti, että kolkisiini hidasti plaseboon verrattuna hieman epänormaalien verikokeiden etenemistä, mutta ei vähentänyt oireita tai estänyt maksapatologian (kudospoikkeavuudet biopsiassa) etenemistä. Yksi kokeista itse asiassa ehdotti, että kolkisiini paransi eloonjäämistä. Tätä vaikutelmaa paremmasta eloonjäämisestä kolkisiinin kanssa ei kuitenkaan ole todistettu. Itse asiassa näennäisesti parantunut eloonjääminen näyttää johtuvan odottamattoman korkeasta kuolleisuudesta (kuolleisuus) potilailla, jotka saivat inaktiivista lääkettä tässä tutkimuksessa. Kolkisiinin hyödyt ovat niin pienet, että sitä suositellaan harvoin.
Immunosuppressiiviset lääkkeet, esimerkiksi kortikosteroidit, atsatiopriini, syklosporiini (Sandimmune, Neoral, Gengraf) ja metotreksaatti (Rheumatrex, Trexall) tukahduttavat immuunireaktioita. Nämä lääkkeet ovat teoriassa houkuttelevia aineita PBC:n hoitoon, koska se on autoimmuunisairaus. Useissa satunnaistetuissa kontrolloiduissa tutkimuksissa on testattu immunosuppressiivisia lääkkeitä PBC:ssä. Mikään näistä tutkimuksista ei kuitenkaan ole osoittanut potilaiden eloonjäämisajan pidentämistä.
Kortikosteroidit, esimerkiksi prednisoni, prednisoloni ja budesonidi (Entocort) estävät immuunivasteiden alkamista, mukaan lukien jatkumiseen tarvittavat alkuvasteet. autoimmuunireaktioista. Suoritettiin satunnaistettu (hoito määrätty sattumalta) kontrolloitu koe, jossa verrattiin lumelääkettä pieneen prednisoloniannokseen kolmen vuoden aikana. Tämä tutkimus osoitti, että prednisoloni paransi maksan toimintaa eikä lisännyt merkittävästi luun ohenemista tai demineralisaatiota. (Osteoporoosi on steroidien mahdollinen sivuvaikutus). Toisessa satunnaistetussa tutkimuksessa verrattiin UDCA:ta ja lumelääkettä UDCA:han ja prednisoloniin potilailla, joilla oli PBC:n varhainen vaihe. Vaikka maksan toiminnan paraneminen oli samanlaista molemmissa ryhmissä, vain UDCA:n ja prednisolonin yhdistelmä paransi huomattavasti maksabiopsiaa.
On huomionarvoista, että kortikosteroidien tärkeimmät hyödyt havaittiin potilailla, jotka sairastuivat varhain taudin vaiheet maksabiopsialla. Silti nämä hoidot eivät johtaneet täydelliseen remissioon tai parantumiseen. Lisäksi näiden kokeiden koko tai kesto ei ollut riittävä määrittämään vaikutusta eloonjäämiseen ilman maksansiirtoa. Näin ollen tarvitaan lisää tietoa, jotta voidaan vahvistaa pelkkä steroidi tai UDCA:n kanssa yhdistetty hyöty ja turvallisuus PBC:ssä. Nämä tutkimukset kuitenkin kumosivat aiemman käsityksen, jonka mukaan kortikosteroidit aiheuttaisivat luusairauden osteoporoosin nopeaa etenemistä potilailla, joilla on PBC.
Budesonidi on steroidi, joka prosessoituu (aineenvaihdunta) nopeammin maksassa ja sen vuoksi luultavasti olisi vähemmän vahingollinen luulle kuin muut steroidit. Tätä lääkettä tutkittiin valituilla PBC-potilailla, joilla oli suboptimaalinen (vähemmän kuin suotuisa) vaste UDCA:lle. Valitettavasti budesonidi oli tehoton tässä ryhmässä. Itse asiassa se pahensi merkittävästi osteoporoosia eikä estänyt PBC:n etenemistä. Sitä vastoin satunnaistettu tutkimus, jossa verrattiin UDCA:ta ja lumelääkettä budesonidin ja UDCA:n yhdistelmään, osoitti yhdistelmän olevan tehokkaampi, kun taas luun oheneminen (mineraalitiheyden menetys) oli vertailukelpoinen näissä kahdessa ryhmässä. Mutta tässäkin asiassa tarvitaan lisää tietoja tämän yhdistelmän hyödyn ja turvallisuuden vahvistamiseksi.
Imuran estää uusien lymfosyyttien (valkosolujen, jotka osallistuvat immuunivasteisiin) tuotantoa estämällä lymfosyyttien solunjakautumisen (lisääntymisen). Tämän toimenpiteen seurauksena on vähentää uusien tulehdussolujen määrää tulehduksen paikkoihin. Laaja tutkimus, jossa verrattiin atsatiopriinin vaikutusta inaktiiviseen lääkkeeseen (plaseboon), 248 potilaalla, joilla oli PBC, ei kuitenkaan osoittanut mitään hyötyä. Tästä syystä tätä lääkettä ei tällä hetkellä suositella käytettäväksi PBC-potilailla tutkimusprotokollan ulkopuolella.
Syklosporiini on voimakas immunosuppressiivinen lääke, syklosporiinia (Sandimmune, Neoral, Gengraf) käytetään ensisijaisesti estämään siirrettyjen elinten hylkimistä. Lääke estää lymfosyyttien jakautumiseen (lisääntymiseen) ja tulehduksen synnyttämiseen tarvittavan tärkeän signaalin muodostumisen. Laaja tutkimus 349 PBC-potilaalla, jossa verrattiin syklosporiinia inaktiiviseen lääkkeeseen, osoitti jonkin verran hyötyä siklosporiinista. Korkean verenpaineen ja heikentyneen munuaisten toiminnan sivuvaikutusten esiintymistiheys tekee tästä lääkkeestä kuitenkin mahdotonta hyväksyä pitkäaikaista käyttöä.
Metotreksaatti sekä tukahduttaa immuunijärjestelmää että estää solujen jakautumisen. Tätä lääkettä on käytetty menestyksekkäästi vaikeassa nivelreumassa ja immunologisessa ihosairaudessa, jota kutsutaan psoriasikseksi. Alkuperäiset rajoitetut tutkimukset PBC-potilailla eivät osoittaneet hyötyä, ja vakavia sivuvaikutuksia olivat suun haavaumat, hiustenlähtö ja keuhkokuume. Lisäksi alustavissa raporteissa satunnaistetuista kontrolloiduista PBC-hoidon metotreksaattitutkimuksista Euroopassa havaittiin odotettua suurempi keuhkokuumeen muoto, joka arpeutti keuhkoja. Lisäksi hiljattain julkaistu satunnaistettu, kontrolloitu pieniannoksinen metotreksaattitutkimus PBC:ssä osoitti vakavaa toksisuutta kuuden vuoden ajan. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on meneillään laaja koe, jossa verrataan UDCA:ta yksin UDCA:n ja metotreksaatin yhdistelmään. Tällä hetkellä on ennenaikaista suositella metotreksaatin käyttöä PBC:n hoitoon kliinisten tutkimusten ulkopuolella.
FDA hyväksyi Ocalivan toukokuussa 2016 PBC:n hoitoon yhdessä ursodeoksikoolihapon (UDCA) kanssa aikuisilla, joilla on riittämätön vaste tai jotka eivät siedä UDCA:ta, tai yksittäisenä hoitona aikuisille, jotka eivät siedä UDCA:ta. Tällaisista potilaista lähes 50 % osoitti paranemista maksakokeissa. Yleisin haittavaikutus on kutina, jota havaitaan yli 50 %:lla potilaista. Yleisimpiä sivuvaikutuksia ovat väsymys, vatsakipu ja epämukavuus, nivelkipu, kurkun keskiosan kipu, huimaus, ummetus ja kutina.
Kolestyramiini on suun kautta otettava lääke, joka ei imeydy suolistossa. Lääke kiinnittyy (sitoutuu) suolistossa oleviin aineisiin, mukaan lukien ne, jotka ovat peräisin sapesta, ja poistaa ne sitten kehosta suolen liikkeisiin. Oletettavasti kolestyramiini on hyödyllinen, koska se sitoo sekä sappihappoja että tunnistamattomia aineita, jotka aiheuttavat kutinaa, kun ne imeytyvät suolistosta verenkiertoon. Kolestyramiini on tehokkain hoito useimmille potilaille, joilla on kolestaattinen kutina. Parhaan vaikutuksen saavuttamiseksi kolestyramiini tulee ottaa aterioiden yhteydessä, kun sapen virtaus suolistoon on suurin. Hieman suurempaa annosta aamiaisen yhteydessä suositellaan potilaille, joilla on sappirakko, koska yön yli sappirakkoon varastoitunut sappi vapautuu juuri tässä vaiheessa.
On tärkeää huomata, että kolestyramiini voi myös sitoutua lääkkeisiin. Siksi on tärkeää, että muut lääkkeet otetaan tuntia ennen kolestyramiinia tai kaksi tuntia sen jälkeen. Tavanomainen annos on 8 grammaa aamiaisen yhteydessä, 4 grammaa lounaan yhteydessä ja 4 grammaa illallisen kanssa. Kolestyramiini ei liukene hyvin nesteisiin ja tuntuu usein karkealta nieltäessä. Sen sekoittaminen hiilihapollisiin juomiin voi kuitenkin vähentää tätä ongelmaa.
Kolestyramiinin tärkein sivuvaikutus on ummetus. Ummetus johtuu siitä, että lääke sitoo sappihapot, jotka muutoin antaisivat enemmän vettä saataville paksusuoleen pehmentämään ulostetta. Siklosporiinin haittavaikutuksia ovat:
Toinen sappihappoa sitova lääke, jota voidaan yrittää lievittää kutinaa, on kolestipoli (Colestid).
Antibiootin, rifampiinin (Rifidiinin) havaittiin alun perin parantavan kolestaasista johtuvaa kutinaa itse asiassa sattumalta. Sitten PBC-potilailla tehty tutkimus, joka sisälsi rifampiinin ja inaktiivisen yhdisteen (plasebon) risteytyksen, osoitti, että rifampiini vähensi kutinaa 150 mg:n annoksella, joka otettiin kaksi tai kolme kertaa päivässä. Tämän lääkkeen teho voi kestää jopa kuukauden, mutta sen ei pitäisi kestää kauemmin. Siksi, jos lääke ei tehoa kuukauden kuluttua, se on lopetettava. Kaikki PBC-potilaat eivät hyödy tästä lääkkeestä.
Tapa, jolla rifampiini toimii, on huonosti ymmärretty. Se voi indusoida biokemiallisia reittejä maksasoluissa, jotka teoriassa voivat muuttaa näiden solujen sappihappoympäristöä. Rifampiinin sivuvaikutuksia ovat bilirubiinin nousu, tumma virtsa, hepatiitti (harvemmin), verihiutaleiden määrän väheneminen (pieniä elementtejä, jotka auttavat pysäyttämään verenvuodon leikkauspinnasta) ja munuaisvauriot.
Se, että joillekin opiaattihuumeita (kuten morfiinia) saaville potilaille kehittyy kutinaa, johti olettamukseen, että kutina kolestaasissa saattaa johtua kehon luonnollisista opiaateista, joita kutsutaan endorfiineiksi. Tämän hypoteesin testaamiseksi PBC-potilaita, joilla oli kutinaa, hoidettiin suun kautta otettavalla nalmefeenillä, joka on opiaattien antagonisti (vaikuttaa tai estää niiden vaikutusta). Kutina parani 9 kuukauden aikana. Joillekin opiaattiantagonisteilla hoidetuille potilaille kehittyi kuitenkin erittäin epämiellyttäviä opiaattien vieroitusoireita kun niiden luonnolliset endorfiinit estettiin. Siksi tämä lääke ei sovellu pitkäaikaiseen käyttöön PBC:ssä. Kontrolloitu tutkimus, jossa verrattiin suonensisäistä opiaattiantagonistia nimeltä naloksoni (Narcan) inaktiivisiin suonensisäisiin nesteisiin, osoitti, että naloksoni paransi kutinaa PBC-potilailla. Koska naloksoni on annettava suonensisäisesti, se ei myöskään sovellu pitkäaikaiseen käyttöön.
Äskettäin suun kautta otettavaa opiaattiantagonistia, naltreksonia (Revia), testattiin pienessä, satunnaistetussa, kontrolloidussa tutkimuksessa PBC-potilailla, joilla oli kutinaa. Se paransi kutinaa 50 %:lla potilaista eikä aiheuttanut opiaattien vieroitusoireita. Naltreksoni myös paransi väsymyksen ja masennuksen oireita, mahdollisesti palauttamalla kyvyn nukkua yöllä, kun kutina on vakavin. Tulevia tutkimuksia tarvitaan kuitenkin sen turvallisuuden arvioimiseksi, kuinka kauan sitä voidaan antaa ja tulevatko potilaat lopulta reagoimattomiksi (refraktoriksi) sen vaikutuksille.
Kontrolloimattomissa tutkimuksissa PBC-potilaille, joilla oli vaikea kutina, tehtiin plasmafereesiksi kutsuttu toimenpide. (Kontrolloimattomat tutkimukset ovat tutkimuksia, joissa hoitoa ei verrata muiden hoitojen tai lumelääkevalmisteiden kanssa.) Tässä toimenpiteessä veri poistetaan kehosta ja veren nestefaasi (kutsutaan plasmaksi) erotetaan verisoluista ja verihiutaleista. Sitten plasma perkoloidaan aktiivihiiltä sisältävän kolonnin läpi. Lopuksi plasma sekoitetaan uudelleen verisolujen kanssa ja palautetaan suonensisäisesti potilaaseen. Ajatuksena on, että puuhiili poistaisi plasmasta joitain yhdisteitä (vielä tuntemattomia), jotka aiheuttivat kutinaa. Anekdoottisesti monilla potilailla kutina lievittyi päivistä kuukausiin. Kontrolloituja tutkimuksia (verrattuna muihin hoitoihin tai lumelääkevalmisteisiin) ei kuitenkaan suoritettu. Tästä syystä tätä menettelyä pidetään edelleen kokeellisena, eikä sitä käytetä usein.
Vielä ei ole selvää, voivatko yleensä suositellut osteoporoosin hoidot hoitaa tai ehkäistä tyydyttävästi osteoporoosia potilailla, joilla on PBC. On kuitenkin järkevää saada riittävästi kalsiumia ja D-vitamiinia ruokavaliosta. D-vitamiinia tarvitaan kalsiumin imeytymiseen suolistosta. Riittävä määrä kalsiumia voidaan saada syömällä maitotuotteita, kuten maitoa tai jogurttia, tai täydentämällä ruokavaliota 1000-1500 mg:lla kalsiumkarbonaattia. Jauhettuista osterinkuorista valmistettua kalsiumkarbonaattia voi ostaa suoraan käsistä. Yleensä päivittäisen monivitamiinin sisältämä ylimääräinen D-vitamiini riittää tyydyttämään päivittäisen tarpeen. Ihon altistuminen auringonvalolle lisää myös D-vitamiinin tuotantoa elimistössä.
Postmenopausaalisilla naisilla, joilla on PBC, hormonaalinen korvaushoito estrogeenilla voi vähentää osteoporoosin riskiä. Estrogeeni, joka on saatavana suun kautta tai laastarina, joka mahdollistaa estrogeenin imeytymisen ihon läpi, on turvallista naisille, joilla on PBC. Muista kuitenkin, että estrogeenikorvaushoidon käytöstä on kiistaa postmenopausaalisilla naisilla, joilla on ollut rintasyöpä, koska syövän uusiutumisriski on mahdollinen. There is also concern about prolonged use of estrogens with progestin in increasing the risk of coronary heart diseases, strokes, and pulmonary embolism in healthy menopausal women. Therefore, whether to use estrogen or not should be individualized after consulting one's doctor. Another alternative to estrogen to protect bone density in patients with PBC is the bisphosphonates, which are FDA-approved drugs for the prevention of osteoporosis. Too few studies have been performed using other drugs (for example, fluoride or calcitonin) for osteoporosis to recommend their use in PBC.
Elevated levels of cholesterol in the blood are common in patients with PBC, and xanthomas (fatty deposits that appear as yellowish firm nodules in the skin) occur in about 25% of those patients with elevated cholesterol. Diets with low cholesterol content do not consistently lower serum cholesterol in these patients, because production of cholesterol by the liver is stimulated in patients with PBC. Cholestyramine, the oral medication that is often used to treat itching, can, at the same time, reduce the levels of serum cholesterol to a modest degree.
Clofibrate (Atromid) should not be used for treating elevated serum cholesterol in PBC because it elevates (rather than lowers) the cholesterol levels in these patients. Moreover, this drug may worsen xanthomas and cause formation of gallstones containing cholesterol. Two studies indicate that UDCA therapy significantly reduces serum levels of cholesterol and is recommended for use in patients with xanthomas. A new class of drugs called statins inhibits formation of cholesterol and, to a lesser degree, triglycerides. The safety and effectiveness of the statins, however, have not been adequately studied in PBC. One of the common side effects of statins is liver injury. Thus, their use in a person with liver disease requires careful monitoring by a physician.
Reduction of dietary fat is the treatment of choice for fat malabsorption (poor absorption of fat in the gut). The idea is that if the dietary intake of fat is decreased, more of this fat will be absorbed. The goal of the low-fat diet would be to alleviate the diarrhea caused by the fat malabsorption, while still providing enough fat for adequate nutrition. If this diet does not help, a supplement of special fats called medium-chain triglycerides (MCT) can be ingested. MCT can replace as much as 60% of the calories provided by ordinary dietary fat, which is mostly long-chain triglycerides. MCT is a special type of fat preparation that does not require bile acids for its absorption and is actually absorbed more easily than the usual dietary fat. As noted earlier, PBC patients with malabsorption of fat should also be tested for celiac sprue.
It is recommended that patients with PBC take a multivitamin supplement without minerals to increase the dietary intake of fat-soluble vitamins. If the quantities of bile acids flowing through the bile ducts to the gut are marginal, intestinal absorption of the fat-soluble vitamins may not be adequate, even with supplements. Two strategies exist for this situation. First, patients can take Liqui-E with meals. Liqui-E is an over-the-counter liquid preparation of vitamin E that also increases the absorption of other fat-soluble vitamins in the diet or in multivitamin preparations. Second, the fat-soluble vitamins A and K can be given by injection into the muscle once a month. Remember, however, that women who might become pregnant, should not receive injections of vitamin A, because it can cause birth defects.
Retention of salt and water can lead to swelling of the ankles and legs (edema) or abdomen (ascites) in patients with cirrhosis. Diuretics are medications that work in the kidneys to combat retention of fluid by eliminating salt and water into the urine. A combination of the diuretics spironolactone (Aldactone) and furosemide (Lasix) can reduce or eliminate the swelling in most people. During treatment with diuretics, it is important to monitor kidney function by measuring serum levels of blood urea nitrogen (BUN) and creatinine to determine if the doses of the diuretics are safe. Sometimes, when the diuretics do not work, a long needle is used to draw out the fluid directly from the abdomen (a procedure called paracentesis).
If large varices (distended veins) develop in the esophagus or upper stomach or any episodes of bleeding from varices have occurred, physicians should consider specific therapy for the varices. Treatment with propranolol (Inderal), a drug in a class called beta-blockers, is effective in preventing initial bleeding or rebleeding from varices in patients with cirrhosis. This drug, however, has not been proven to prevent bleeding in patients with portal hypertension who do not have cirrhosis.
Other methods are available to prevent or treat varices. These methods include:
PBC patients with an abnormal sleep cycle, impaired thinking, odd behavior, or other signs of hepatic encephalopathy usually should be treated with a low protein diet and oral lactulose. Dietary protein is restricted because it is a source of the toxic compounds present in hepatic encephalopathy. The lactulose, which is a liquid medication, traps the toxic compounds in the colon. Consequently, they cannot be absorbed into the bloodstream and cause the symptoms of encephalopathy. To be sure that adequate lactulose is present in the colon at all times, the patient should adjust the dose to produce 2 to 3 semiformed bowel movements a day. If symptoms of encephalopathy persist, the oral antibiotics, such as rifaximin, can be added to the treatment regimen.
The blood filtration function of an enlarged spleen usually results in only mild reductions of red blood cells (anemia), white blood cells (leukopenia) and platelets (thrombocytopenia) that do not require treatment. Severe anemia, however, may require blood transfusions or treatment with erythropoietin or epoetin alfa (Epogen, Procrit), a hormone that stimulates production of red blood cells. If the numbers of white blood cells are severely reduced, another hormonal drug, called granulocyte-colony stimulating factor (G-CSF) is available to increase the white blood cells. An example of an available G-CSF drug is filgrastim (Neupogen).
No FDA-approved medication is available yet to increase the number of platelets. As a necessary precaution, patients with low platelets should not use aspirin or other non-steroidal anti-inflammatory drugs (NSAIDS) since these drugs can hinder the function of platelets. If a low number of platelets is associated with significant bleeding, transfusions of platelets usually should be given. Surgical removal of the spleen (called splenectomy) should be avoided, if possible, because of the risk of excessive bleeding during the operation and the risk of anesthesia in advanced liver disease.
Dry eyes: For chronically dry eyes, use artificial tears containing methylcellulose without preservatives. These artificial tears can prevent the complications of dry eyes, such as ulcers of the cornea.
Dry mouth: Patients with dry mouth have a reduced amount of watery saliva but maintain production of thick saliva. Chewing gum or sucking on a small object can stimulate more watery saliva. Others may need to moisten the mouth with fluids. It is imperative that all patients with dry mouth take adequate amounts of fluids to help with swallowing during meals or when taking oral medications. It is also recommended that these patients have frequent dental appointments to check for cavities.
Dry vagina: Lubricating jelly is suggested to prevent painful sexual intercourse. If a woman is postmenopausal, estrogen creams are also recommended to improve the function of the cells lining the vagina.
PBC patients with Raynaud's phenomenon should restrict exposure to the cold. They can wear warm clothing, gloves, and shoes when they must be in cold environments. Some patients find that using gloves also helps avoid problems when they handle ice-cold articles, for example frozen food packages and cold cans of soda. All patients with Raynaud's phenomenon should stop smoking cigarettes because smoking causes reduced blood flow in the blood vessels of the hands and feet. Drugs called calcium channel blockers help the symptoms in the hands and feet of some patients. At the same time, unfortunately, however, these drugs may worsen swallowing difficulties associated with scleroderma.
Skin tightening, calcification, or telangiectasia: There is no known therapy to prevent or reverse skin tightening, calcium deposits, or telangiectasias in patients with scleroderma.
Swallowing problems and heartburn: As previously mentioned, patients with scleroderma may experience heartburn or difficulty swallowing. It is recommended that patients with these symptoms or other evidence of scleroderma or the CREST syndrome:
Cholesterol gallstones may be prevented by the UDCA used for the long-term treatment of the PBC itself. (UDCA taken orally can actually dissolve cholesterol gallstones in a minority of patients.) No treatment is necessary for patients who have gallstones that are not causing symptoms. These patients should usually just be observed because they will probably never develop symptoms from their gallstones.
An operation (cholecystectomy) to remove the gallbladder and its gallstones should be considered if the gallstones have been causing symptoms. These symptoms ordinarily are bouts of rather characteristic abdominal pain. This surgery usually should not be done, however, if a patient has advanced cirrhosis because of the increased risk of complications from both the surgery and the PBC. In this situation, less risky procedures can be considered or, if the gallstones are the cholesterol type, UDCA (if not already being used to treat the PBC) can be given reasonably safely to try to dissolve the gallstones.
Most often, people will contact their primary care health-care professional with questions about the color of their stool. These includes health-care professionals who care for infants and children and adults. Depending upon the cause of the stool color change, certain specialists may need to be involved. For example, for red or black stool due to bleeding, a gastroenterologist may be needed to perform endoscopy, to look for a bleeding source in the stomach or intestine. Patients with PBC are generally treated by gastroenterologists and/or hepatologists. Development of complications may require the need for other specialists. For example, an endocrinologist may be needed for the treatment of metabolic bone disease (osteoporosis). Patients who develop hepatocellular carcinoma may need the help of several specialists including an oncologist, interventional radiologist, and a liver surgeon. Patients with advanced liver disease including cirrhosis of the liver should be referred to a transplant center as they may need a liver transplant at some stage in the future.
Liver transplantation is a life-saving operation for those patients with PBC who are at risk of premature death due to liver failure or the complications of cirrhosis and portal hypertension. The Mayo Risk Score provides an accurate estimate of the future outcome (prognosis) for patients, regardless of whether they are being treated with ursodeoxycholic acid. The United Network for Organ Sharing (UNOS) permits patients with PBC to be listed for a liver transplant once their estimated survival with PBC for an additional year is 95% or less. It is recommended that physicians calculate the Mayo Risk Score at least yearly in all patients with PBC who have cirrhosis.
Most PBC candidates for transplantation have advanced cirrhosis with decompensated liver disease, which also is referred to as liver failure. Decompensated liver disease means that the patients have low levels of serum albumin and blood clotting factors made in the liver and complications of portal venous hypertension such as ascites, variceal bleeding, encephalopathy, or hypersplenism. Patients are classified as having decompensated cirrhosis whether or not the complications respond to medical therapy.
Rarely, before advanced cirrhosis develops, transplantation of the liver is warranted in a few clinically disastrous situations in PBC. Examples of such situations include recurrent fractures due to advanced osteoporosis or severe, debilitating itching unrelieved by any medical therapy, and even more rarely the hepatopulmonary syndrome (breathing difficulty in advanced cirrhosis). The regional review committees of UNOS accept applications for transplantation in these special circumstances and decide on a patient-by-patient basis if liver transplantation is indicated.
The outcome of liver transplantation in PBC is excellent. The survival of patients two or more years after transplantation is generally 80%. This impressive survival rate is greater than the survival of patients transplanted for most other types of liver diseases. The titers of AMA fall following successful liver transplantation, but they do not usually disappear. A minority of patients, however, develops recurrent PBC in the transplanted liver. Studies are being performed to see if reducing the maintenance doses of immunosuppressive drugs more slowly after transplantation can prevent recurrence of PBC. Once recurrent PBC is diagnosed, ursodeoxycholic acid therapy is started to retard progression. Patients with recurrent PBC rarely will need a second liver transplant.
The goal of ongoing and future research in PBC is to better understand the processes (mechanisms) that initiate and perpetuate the inflammation that destroys first the small caliber bile ducts and later the hepatocytes. Logically, a more complete understanding of these mechanisms will reveal new strategies for therapy, designed to block specific crucial steps in the progression of disease.
PBC is such a slowly progressive disease that it is often initially diagnosed after the development of cirrhosis. Future therapies will probably include strategies that differ for patients with early disease compared to those with advanced disease. Presumably, patients with early phases of PBC would benefit more from therapies that block immunologic mechanisms of bile duct destruction than would patients whose bile ducts have already been destroyed. Conversely, patients whose bile ducts have already been destroyed may benefit more from therapies that prevent the formation of scar tissue and the toxic consequences of cholestasis.
The key to success is support of both basic science and clinical research in PBC, which have not been adequately funded in the past. Several promising research strategies are being pursued to reveal the mechanisms involved in developing PBC. For example, studies are in progress to evaluate the genetic (hereditary) characteristics of patients with PBC who have close relatives with the disease. By studying all of these patients with PBC and comparing them with other family members without PBC, it may be possible to better understand the predispositions to this disease. In addition, a large-scale study is underway in the United States that will compare PBC patients with healthy people of the same age and gender. The points of comparison will include their life experiences, habits, diet, medical and surgical histories, childbearing history, and exposures to environmental toxins and medications. This study likewise should provide important clues regarding predispositions to PBC.
Studies also are in progress to see if PBC may be initiated (triggered) by an infection with either bacteria or viruses. For example, studies are ongoing to confirm or disprove the notion that proteins of infectious organisms stimulate AMA autoantibodies (and the autoantibodies just happen to react to antigens present in the mitochondria). Other studies are dissecting the mechanisms involved in the lymphocyte migration toward small bile ducts and the lymphocyte killing of bile duct epithelial cells. These studies involve not only patients with PBC, but also several animal models in which T-lymphocytes destroy small bile ducts in an identical manner to that seen in PBC. These studies ultimately should identify new ways to treat PBC by, for example, blocking the killing of bile ducts by T-lymphocytes.
Finally, the issue of scar tissue formation in PBC and other diseases associated with cholestasis is now being researched in the hope of finding a way to prevent the development of cirrhosis. If cirrhosis can be prevented, even if ongoing inflammation of the liver continues, many patients might not develop the complications of portal venous hypertension and the progression to liver failure.
Erityinen hiilihydraattiruokavalio on tuettu 124 vuoden tutkimuksella ja testauksella
Matsasyövän ennuste ja toipumismahdollisuudet
Haavan perforaation oireet - Akuutin vatsan diagnoosi
Suun mikrobiotan dysbioosi aiheuttaa suolisto- ja terveysongelmia
Miksi useimmat ihmiset eivät tule terveiksi
Personoitu ravitsemus ja suoliston mikrobisto
Online GI Care
Kuinka valmistaa ravitsevaa naudanlihalientä suoliston parantamiseksi
Kotitekoinen luuliemi voi auttaa korjaamaan suolistoa ja palauttamaan terveen limakalvosi. Ei vain sitä, vaan luulieme on täynnä kollageenia, gelatiinia, glysiiniä ja proliinia (upea artikkeli niiden
Kylpyhuoneonnettomuuksien syyt
Jos sinulla on ollut kylpyhuoneonnettomuuksia, jotka liittyvät suolistoon (ulostenpidätyskyvyttömyys), saatat saada lohtua siitä, että et ole yksin. Inkontinenssia esiintyy sekä miehillä että naisilla